Artikulaatiopaikkaa

Artikulaatiopaikkaa tarkoitetaan fonetiikassa sitä suuontelon osaa, jossa konsonanttiään tuotettaessa syntyy kaventuma tai estokontakti. Paikka määräytyy sekä aktiivisen artikulatorin (kielen kärki, etuosa tai dorsum) että passiivisen artikulatorin (hampaat, hammasranka, kova tai pehmeä kitalaki, glottis) välisestä kontaktista tai sen lähestymisestä.

Yleisimmät artikulaatiopaikat ovat: biliaaliinen (huulet koskettavat toisiaan; p, b, m), labiodentiaalinen (alahuuli ja hampaat; f, v), dentalinen (hampaiden ja hammasrangan alue; θ, ð), alveolaarinen (alansillan alue tai hammasranka; t, d, s, n, l, r), post-alveolaarinen/palato-alveolaarinen (ʃ, ʒ, t͡ʃ, d͡ʒ), palataalinen (kielen etuosa kitalakiin päin; j, ɲ), velaarinen (k, g, ŋ, x), uvulaarinen (q, ɢ, ʁ), faryngeaalinen (ħ, ʕ) sekä glottaalinen (h, ʔ).

Artikulaatiopaikan luokittelu on keskeinen osa kielitiedettä: sen avulla kuvataan konsonanttien järjestäytymistä, muodostetaan IPA-merkintöjä ja selitetään äänteiden vaihtelua sekä koartikulaation vaikutuksia eri kielissä. Eri kielet painottavat erilaisia paikkoja, ja saman äänteen tarkka paikka voi vaihdella kontekstin mukaan.